Kalliokosken Sana Halsuan ja lähikylien asialla jo vuodesta 2002
 
Kalliokosken
Sana 2017 / 12


(1)Pääkirjoitus
(2)Muutoksen tuulet Sanassa
(3)Viimeinen laulu
(4)Maailmanlopun äärellä
(5)Helsingin kirjeenvaihtaja sairauslomalla
(6)Markkinointipäällikön muistelut
(7)Alitien Vankien lämmin ihmiskuva
(8)Runo uudelle vuodelle ja miksei sitä seuraavillekin
(9)Syväkurkku kurnuttaa viimeiseen Sanaan asti
(10)Ennennäkemätön vaurauden lähde löydetty lähikyliltä
(11)Ilmoitusluonteinen tiedote Tammikuun numerosta
(12)Kalliokosken Sanan laskuosasto
(13)Viimeinen Sana
(1) Mielipiteetön pääkirjoitus
Luettu 374 kertaa

Kalliokosken Sanan 15-vuotinen taival on tullut päätökseensä. Tässä numerossa heittäydytään tunteiden vietäväksi ja järki saa väistyä taka-alalle. Tuossa ei tietysti ole kovin suurta muutosta aikaisempaan, mutta varsinaisia uutisia ei tässä lehdessä pyöritellä. Tila annetaan muistoille.

Ennen vanhaan Sanassa olisi voitu nostaa esiin, kuinka Ylikylässä aloitetaan lasten ampuminen tänään vuoden viimeisenä päivänä kello 20.00. Jos oikein irvokkaalle päälle olisi sattunut, olisi juttuun voinut yhdistää huomion tapahtuman 10 euron pääsymaksusta ja asian linkittämisestä kunnassa jaettavaan 2000 euron lapsirahaan. Tuollaisten mauttomuuksien aika on kuitenkin ohi. Kun irvailu katoaa, nousee pintaan kunnioitus. No, totta kai mukana on yksi lystittelyuutiseksi laskettava juttu, mutta ei nyt välitetä siitä.

Symbolisella tasolla lehden alku ja loppu kietoutuvat toisiinsa. Kuten toimituspäällikkö kirjoittamassaan jutussa muistelee, Kalliokosken Sanaa oli alettava tehdä, koska joululahjapaketista sattui kääriytymään juuri sopivanlaatuinen paperipino sanomalehteä ajatellen. Vastaavasti loppu alkoi lähestyä, kun tämän tekstin kirjoittajan mielen ulkopuolinen taho huomautti, että eihän sitä Sanaa ole pakko tehdä. Kyseinen oivallus avasi silmät. Totta, ei ole. Lehden kirjoittaminen ei ole koskaan ollut varsinaisesti pakkopullaa, vaan ennemminkin jotain, mitä tulee tehtyä kuin luonnostaan jokaisen kuun viimeisenä päivänä. On oudon avartavaa ajatella sitä todellisuutta, jossa jokaisen kuukauden päätöspäivää ei väritä Sanan toimittaminen.

Kalliokosken Sanaa ei varmasti olisi tehty 15 vuotta ilman syvää tunnesidosta Halsuaan. Tietenkin tarinoiden sävy on muuttunut puolentoista vuosikymmenen aikana. Lehti alkoi lukioikäisten poikien intomielestä. Mistään kypsymisestä on turha esittää väitteitä, mutta jonkinlaista muutosta on tapahtunut. Josko alkuvuosina mahdollisesti koiraleukaiset huomiot toisinaan keskittyivätkin henkilöihin, sittemmin huomioissa on enenevissä määrin pyöritelty jaettuja ilmiöitä. Tuskin tämän julkaisunkaan arkistoja selailemalla paljastuu mitään mystistä halsualaista sielua, mutta ehkä silti jotain olennaista. Halsua on väkevästi läsnä.

Tähän numeroon on saatu mukaan koko joukko nykyisiä ja menneiden vuosien kirjoittajia. Mukana on myös poikkeuksellisesti puheenvuoroja luottolähteeltä ja vierailevalta tarinaniskijältä. Niiden myötä on hyvä sulkea riemullisen taipaleen viimeinen lehti. Sen lehden rivejä sävyttää ensisijassa kiitollisuus niin tekijöitä kuin lukijoitakin kohtaan. Surujuhlasta ei ole kyse, vaan maljat nostetaan hymyssä suin. Olkaat hyvät.
Jarno Hietalahti